TEKSTINÄYTTEET - villa wou!

OTTEITA VILLA WOU! KIRJOJEN TEKSTISTÄ

OSA 1, MUUTTOPÄIVÄ
Nykyaika

ISÄNNÄTTÖMINÄ VILLASSA
…Pyörät ulvahtavat ja auto syöksyy liikkeelle. Pihatien sora pöllyää korkealle ilmaan auton kaartaessa koivukujalle. Kujan mutkan jälkeen se häviää kokonaan näkyvistä.
Eläimet hätääntyvät pahemman kerran. Miksi tässä on jotakin niin vakavan ja peruuttamattoman tuntuista? Ellu katsoo koiria ja poistuvan auton perään. "Ei... Eikä! Ei kai Loffe nyt lähde noin vain." "Ei kai hän vaan jättänyt kertomatta koirille?" nouseva suuttumus täyttää Ellun mielen.
Talon takaa ilmestyy näkyville pikimusta suunnattoman lihava kissa. Se jää istumaan kuin kivetty pihalaatan päälle. Ellu kaappaa sen syliinsä ja astuu koirien luo. " Hei!.. Loffe lähti! Hän on poissa... no jonkin aikaa... ja minä tulin tänne huolehtimaan teistä..." Koirat ymmärtävät. Otto kapsahtaa vanhan ja viisaan näköisen Arfimein kaulaan ja alkaa itkeä, vinkua sydäntä särkevästi.

Yö laskeutuu Villan ylle. Otto nukkuu Loffen villapaidan päällä. Arfimei istuu sen vierellä kuin patsas ja tuijottaa ulos kuvanveistosalin kattoikkunoista. Taivaalla näkyy hyvin ohut kuunsirppi ja sen vierellä loistaa kirkas tähti. Suuren tammen lehvät ulottuvat melkein niihin saakka.
Arfimei sepittää itselleen lohdutusrunon, jonka nimi on:

Itämainen, itämainen kuu
Alla itämaisen kuun
seilaako nyt isäntäni Loffeli.
Ei kiinnosta hänt´ enää lämmin toffeli.
Taivaan alla yksinänsä seisoo suuri puu
sen alle kätkettynä on mulla maukas luu.
Iloa ei ole hyvästä purusta
ennen kuin selviän tästä surusta.
Mis´ matkaa rakas Loffeli.
Kun palaisi, ois hälle tämä toffeli.
Lohdutukseksiko sain ma tämän runon?
Siihen kauheen kaipuuni ma punon!

VILLAN KUVAILUA
…Saavuttaessa itse Villaan, "Taloon", huomio kiintyy pääoveen ja sen edessä olevaan holvikatokseen. Siinä tulijan ihasteltavaksi on asetettu kuvapatsaita ja pylväitä, monimutkaisia ornamentteja, koristeraidoituksia ja tukikiviä. Erilaisten kivi lajien mestarillinen käyttö melkein mykistää vierailijan.
On kuin vanhojen kirkko rakennusten yksityiskohdat olisivat saaneet metsänhengen arkkitehdikseen. Jäykän kirkolliset aiheet ovat muuntuneet hassunkurisiksi pohjoisten metsien otuksiksi ja muinaisten satujen hahmoiksi.
Ken siitä ovesta sisään astuu, siirtyy kuin aikakoneella toiseen ulottuvuuteen, eleganttiin, onnelliseen ilmapiiriin…

VILLAN VÄKI
…Villan omistaa tätä nykyä nuori mies nimeltään Lofthard Wouxhall. Jokaisen on helppo ymmärtää miten kauhea tuo nimi on. Siksi häntä onkin aina kutsuttu Loffeksi.
Hän asuu erikoisten lemmikkiensä valtaamassa perintövillassaan. Hän rakastaa näitä eläimiä ja musiikkia. Hänellä on kaksi koiraa Otto ja Arfimei, vanha kissa nimeltään Pöse sekä kesy pulu, Riesa. Kesyt oravat, siilit ja variksenpojat ulottavat retkensä toisinaan myös talon sisälle.
Pösenkään oikea nimi ei ole Pöse vaan Pörhönen. Loffe antoi sille tämän nimen iso-isänsä Wiktor kakkosen kanssa kauan sitten, silloin kun Pöse oli vielä pieni, söpö, pörröinen kissanpentu.
Pörhönen ei ollut kiltti kissa. Se sotki ja söi liikaa. Lihosi ja laiskistui. Sen nimi myötäili tätä kehitystä. Pörhösestä tuli Pörri, Pörristä Pöppö ja lopulta Pöse. Mutta kyllä Loffe rakastaa Pöseä aivan yhtä paljon kuin muitakin eläimiään.
Villa taas sai nimensä siitä, että sen perustajan makeistehtailija Timotellin vaimon Saaran suuri susikoiratarha pisti paikallisten koiranleukojen silmään ja niin Villa Wouxhall lyheni välittömästi Villa Wouksi…

Osa 3, MYRSKY YÖ VILLASSA
Nykyaika

YLLÄTYSVIERAS
… Merellä, lähellä Villa Wouta... Nuori juippi on ihmeen taitava. Hän puikkelehtii saarten välissä hitaasti eteenpäin, pitkin merkitsemätöntä, vellovaa reittiä. Hän ikäänkuin aavistaa ne paikat, mihin synkeä tuuli osuu heikommalla voimalla. Kaupungin läheisyydestä huolimatta on lähes pimeää.
”Te tiettä se Wouxhall saari? Te löyttää sen?” matkustaja huutaa kysymyksensä yli tuulen. ”Joo, joo. Tää ny vähä kestää. Kato on niinku huono keli…!” nuori, tavallisen, mutta nuhjuisen näköinen mies, huutaa takaisin ilmeisen suivaantuneena.
Hän luovii moottorivenettä edelleen hyvin taitavasti suurten vaahtopäiden välitse kohden jyrkkärantaista saarta. Kyydittävä pitelee kaksin käsin kiinni veneen laidasta tuulen riepottaessa ja repiessä hänen improvisoituja sadevaatteitaan.
Moottorivene törmää laiturin kumitoppareihin. Pulleasta, krassein somistetusta, lompakosta siirtyy huomattava summa euroja kapeaan, värisevään käteen ja siitä sitten lihaksikkaaseen, likaiseen kouraan. Pari suurta matkalaukkua nostetaan laiturille ja matkustajat tyrkätään perään.
Kuljettaja peruuttaa veneen takaisin villinä mellastavien aaltojen sekaan ja saa kunnon roiskeen kasvoilleen. Kirosanojen saattelemana vene taistelee tiensä pois paikalta.
Matkustaja heiluttaa hyvästiksi edestakaisella kaarella, koko käsivarren mitalla. Hänen viereltään kuuluu kärsimätön haukahdus ja sitten surkea vinkaisu. ”Fan! Mikkä keli !!! ” toteaa matkalainen vieressään seisovalle koiralle.
Sisällä Villassa. Ellu kohentaa tulta takassa. Kuulu särinää ja valot palaavat välkähdellen. Kaikki huokaisevat helpotuksesta. Myrsky vain yltyy...
Pääovalta kuuluu koputus. Kukaan ei reagoi. Kuulostaa siltä, kuin oksa hakkaisi talon seinään. Jonkin ajan kuluttua se kuuluu taas. ”Liian säännollinen ollakseen oksa,” ajattelee Ellu kummissaan.
Otto on jo pyörähtänyt ovelle. Taas kuuluu koputus, se muuttuu kunnon rynkytykseksi, jota seuraa napakka potku oveen. Ellu lähtee ovelle. ”Tällaisella myrskyllä… kuka nyt…?”
Tekoripset, vahva vaalea ihoväri, sinipunaiseen vivahtava poskipuna ja sateen roiskeiden levittämä musta rajausäväri. Ellu on kirkaista ääneen nämä kasvot nähdessään tuulessa ja tuiskeessa…

Näkymätön väki

TARKKAILIJA
…Nanosäihke - meille tuttu valkoinen velho- torkkuu valkoisella nahkasohvalla olohuoneessaan, Villa Woun Naistenpuolen suljetussa tornissa. Hän kuulee epätavallista puhetta lasikäytävästä, joka johtaa Villasta Naistensiiven puolelle. ”Siellähän on joitain. Näin myöhään yöllä? Eihän täällä koskaan ketään... ”
Sitten kuuluu aikamoinen rysäys aivan läheltä, hänen alapuoleltaan. Nano hiipii porraskäytävän yläpäähän ja kurkistaa alas. ”Mitä ihmettä minä hiiviskelen? Eihän kukaan olevainen voi minua nähdä? ” toruu hän itseään ja hiipii sisäparvekkeelle, josta on hyvä näkyvyys lasi-ikkunan läpi tornin tyvikerrokseen.
Hän äkkää Bettin. ”Oooo! Tuo kauhea nainen. Mitä hän täällä tekee? Vieläkö hän elää? Kuinka hän voi olla Villassa. Vaikka ainahan hän on ollut, nnnn... arvaamaton.”
Nano katselee, kuinka sekalainen porukka astuu portaiden alitse, suurten verhojen kätkemän oviaukon kautta sisälle Naistensiipeen.
Hetken aikaa hän kuulostelee, mutta menettää sitten mielenkiintonsa. ”Naa´´a´.Kylä se siitä selviää… mmm, että millä asialla sitä ollaan. Oikeastaan voinkin vähän vilkaista tuon naisen elämää Ulottuvuuspallosta.” Velho kiipeää vaivalloisesti omaan kerrokseensa, jossa kummallinen laitos - Ulottuvuuspallo - seisoo virvaliekkien ympäröimänä, kauniilla ebenpuisella jalustallaan. Sen yläpuolella olevat pilvet muuttuvat revontulten kaltaisiksi, isännän lähestyessä palloa…

OSA 2, PIRISTÄVÄ PIKNIK
Suvun historia

OMANLAISENSA YSTÄVÄ
…Terijoella, vanhaan aikaan Villa Woun ilmpiiriin vaikuttaa oleellisesti eräs henkilö. Hän on itsekseen elävä poikamies, joka toimittaa pieniä askareita Timotellille ja Saaralle. Mutta varsinaiseen henkilökuntaan hän ei kuulu.
Sitävastoin saatettaan kaikkien ihmeeksi kuulla pienestä nokisesta ja epäsiististä tuvasta keskustelun sorinaa, Timotellin epäsovinnaisia, luonteenvastaisia naurunpurskahduksia ja sellaista riehakkuutta, mitä ei missään muualla esiinny.
Torppaa isännöi ruokoton vanha Kapa-ukko. Itseasiassa hän periytyi mökkeineen maiden mukana jo silloin, kun Timotell ja Saara ostivat nämä merenrantamaat tulevaa huvilaansa varten.
Kapa-ukosta liikuu monenlaisia juoruja; hän on kuulemma taistellut meriekipaasina Halkokarin kahakassa Kokkolassa 1854 Oolannin sodassa, vieraillut Persian hovissa ja seilannut maailman meriä ristiin rastiin aina Intiaa ja Japania myöten.
Onpa tämä totta tai ei, niin Kapa-ukon torpan pimeyden ja sotkun keskellä on mitä kummallisimpia esineitä ja asioita aina kullalla ja helmillä kirjaillusta budha-patsaasta pyöreäksi puhallettuun pallokalalamppuun asti. Puhumattakaan kauniisti kukkakuvioidusta balalaikasta.
Kapa-ukko osaa keittää rantakalaa ja hänen luonaan Timotell saa kuivattuja neulamuikkuja ns makukalaa, mikä vie Timotellin mielessä voiton kaikista maailman kulinaarisista herkuista.
Kapa-ukko on Timotellin kaveri. Ainoa perheen ulkopuolinen, jonka seurassa hän luopuu pidättyvyydestään. Kaikki kutsuvat häntä Kapa-ukoksi ja tuskin kukaan muu kuin Timotell tietää, että hänen nimensä on Armas Panzu, ja että hän on suuren ja julman, Kuolemanjärveltä kotoisin olevan turkiskuninkaan, Griko Panzun poika.
Griko tunnettiin kovaotteisena ja armottomana kymmenien laukku-kauppiaitten varustajana.
Griko Panzu oli ostanut Kapa-ukon äidin kahdella tuhannella viti valkoisella lumikonnahalla. Äiti oli tataariprinsessa nimeltään Gazim-Azira.
Gazim ei kavahtanut julmuria, jonka omaisuudeksi joutui, vaan kietoi körilään pikkusormensa ympärille naisellisilla avuillaan ja eli herroiksi tämän laajoilla kartanoilla.
Ennen pitkää tälle oudolle pariskunnalle syntyi poika. Kapa-ukon nimi, Armas, kertoo siitä miten ylen ihastunut Gazim oli kauniiseen, terveyttä uhkuvaan poikaansa.
Kaikki olisi ollut hyvin turkiskuninkaan loistavassa valtakunnassa, ellei erään kerran, kun Panzu oli keräämässä nahkoja metsästäjiltään ja valvomassa parkitsemisia, rosvojoukko olisi hyökännyt Kuolemanjärvellä sijaitsevaan talouteen. He ottivat Gazimin panttivangiksi toiveenaan suuret lunnat.
Ylhäisönainen, hemmoteltu prinsessa, ei kestänyt niitä oloja, joissa roskajoukko piti häntä vankinaan, vaan menehtyi maakellariloukkoon. Rosvot yrittivät salata tapahtuneen, mutta vakoojiensa avulla Panzu sai ongittua totuuden tietoonsa.
Väkensä voimalla turkiskuningas hyökkäsi metsään piilotettuun rosvojen pesään. Hän hävitti sen enemmän kuin maan tasalle ja haki korpeen piilotetun vaimonsa ruumiin kotiin haudattavaksi.
Ruumis puettiin prinsessan täyteen juhla-asuun, kruunuineen ja kulta käätyineen. Prinsessan toiseen käteen asetettiin kultainen malja ja toiseen kultainen helmin ja jalokivin koristeltu muna. Kuolinkoroke koristeltiin sadoin kukkasin ja sillä lepäävää arkkua pidettiin avonaisena. Kylän itkijänaiset ylittivät itsensä Grikon ruoskan uhan alla ja asiaan vihkiytyneet hautaanpanijat yrittivät epätoivoisesti pitää ruumiin ehjänä ja kauniina.
Kun yli kuukausi oli kulunut, eikä veisuusta ja suitsuttamisesta näyttänyt loppua tulevan, paikalle tuotettiin suurella vaivalla, etäisyyksien takaa Gazimin äiti, Reigetta, joka vaati tyttärelleen haudan levon ja rauhan. Arvokasta vanhaa naista, kuningatarta, ei Panzukaan uskaltanut vastustaa.
Näiden tapahtumien jälkeen turkis-kuninkaasta tuli entistä julmempi, ja mikä pahempaa, kaiken ilonsa ja elämänhalunsa menettänyt, pettynyt mies.
Hän kätki sisäisen autiutensa juopottelun, kerskailun, mässäilyn, eläinrääkkäyksen ja kaikenlaisen ilkeilyn kaavun taakse. Tuntui siltä, että ainoa asia , mikä häntä lohdutti tai kiinnosti oli tuotta tuskaa muille.
Gazim-Aziran mukanaan tuoma palvelustyttö Jamaria oli ainoa ihminen, joka pystyi hillitsemään Panzun raivon ja estämään hänen pahimmat, äärimmäisyyksiin menevät julmuutensa.
Lopulta Panzu ottikin Jamarian vaimokseen ja elämä turkis-kuninkaan Kuolemanjärven kartanoilla hieman rauhoittui. Ainakin se hakeutui tiettyihin säännönmukaisiin uomiinsa.
Tällaisissa oloissa Armas kasvoi kieroon ja hänestä tuli röyhkeä, isänsä tavoin julma, kyräilevä nuorukainen. Hän oli väkivahva ja ovelan älykäs. Armas joutui puukkotappeluiden vuoksi huonoon huutoon ja morsiamensa menehdyttyä jäihin hän astui turkkilaiseen laivaan, eikä hänestä sen koommin kuultu.
Aikansa meriä kierrettyään, Armas Panzu saapui suuren merimiesarkun kanssa Terijoelle, kauan ennen sen kukoistuskautta, kauan ennen kuin sen arteesisten lähteiden maine kiiri Pietarin hienoston piiriin ja ennen kuin siitä tuli haluttu kesänvietto kohde.
Hän vuokrasi torpan eräältä isännältä hienolta paikalta meren tuntumasta ja asettui siihen asumaan. Hänelle oli kehittynyt parantajan kyky meriä ja kaukaisia maita kierrettyään ja erinäisiin sotiin osallistuttuaan.
Tämän lisäksi hän kasvatti koiria, niin puhdasrotuisia ja hienoja, että ne olivat kysyttyjä kautta koko pitäjän. Terijoella hänen elämänsä asettuu raiteilleeen. Hän saa elantonsa parantajan töistä palkaksi saamistaan lahjoista, jotka käsittivät kaikkea mahdollista leivänkannikoista kultarahoihin, aina kyseisen sairauden vakavuuden ja parantuneen ihmisen tai karjan arvosta, varallisuudesta ja kiitollisuudesta riippuen.
Niin elelee Kapa-ukko omaa eristynytty elämäänsä kalastellen ja metsästäen arvoturkiksia Pietarin herrasväelle silloin kun sille päälle sattuu, aina siihen asti kunnes Timotell ja Saara ostavat maat, joilla Kapa-ukko on vuokralla.
Hän siirtyy Timotelin vaikutuspiiriin. Vuokra unohtuu ja Kapa-ukon erityisasema vakiintuu perheen lähipiirissä vuosi vuodelta mystisellä tavalla.
Itseasiassa vitivalkoinen koirasusi, joka on Saaran koiratarhan suurin ylpeyden aihe, on Kapa-ukon lahja ystävänsä kauniille vaimolle.
Kerrotaan, että Kapa-ukko tietää ainoana ihmisenä Timotellin salaisuudet, muttei kerro niitä kenellekään. Kapa-ukko vietää makeaa vanhanpojan elämää. Syö suoraan kattilasta tai sanomalehden päältä ja nukkuu ilvesturkkivällyn alla vaatteet päällä, parhaassa tapauksessa saappaat jalassa.
Parantajana hän on aivan omaa luokkaansa. Hän poistaa tikut sormista siinä kun ajaa rohdoksillaan mädänvihat sun muut rutonpoikaset tiehensä.
Joskus Saara tuntee viiltävää mustasukkaisuutta Kapa-ukkoa kohtaan, mutta viisaana naisena hän silloin nauraa ja käskee itseään heittämään moiset hulluudet mielestään. Kyllä Timotellin sydämeen aina yksi Kapa-ukko mahtuu hänen ja lasten lisäksi.